Hengelliset



Tällä sivulla 7 jokseenkin satunnaisesti valittua kirjoitusta 35:n kokoelmasta

itse rekonstruoituja puheita tiivisteltyinä.  Osa niistä on julkaistu aiemminkin:

 

RAKKAUS ON YKSIPUOLISTA

KUOLEMAN LAHJOMATON SÄÄNTÖ

TYÖNÄKYJÄ TOISILLE?

OMISTAJAN KUVA RATKAISEE

SOVITTAMATTOMAT

KUUNTELE SYDÄMELLÄSI !

YHDEN ASIAN MIES

 

 

 

 

RAKKAUS ON YKSIPUOLISTA

 

   Joskus kuulee selitettävän, rakkauden vähitellen sammuneen vastarakkauden puutteeseen. Varsinkin avioerotapauksessa joku saattaa vedota tällaiseen syy­hyn.

   Vastarakkaus on eräänlainen vastasuoritus. Kaikki re­hellinen kauppa perustuu vastasuoritukseen. Jos ostaja alkaa jättää ostoksensa maksamatta, myyjä lakkaa pian toimittamasta tavaraa. Silloin varsinainen kauppasuhde voidaan katsoa päättyneeksi.

   Tiedämme toki, että rakkaus on jotain aivan muuta, kuin kauppaa. Kuitenkin jokapäiväisessä arkielämäs­sämme ja tavanomaisessa ajattelussamme käsityk­semme rakkaudesta pyrkii madaltumaan vaihdannan - suoritusten ja vastasuoritusten - tasolle. Molemminpuo­lisuus tuntuu ikäänkuin kuuluvan rakkauden luonnolli­siin edellytyksiin. Tällainen harha johtuu varmaan siitä, että järkemme ei voi käsittää rakkautta. Arkielä­määmme vaistojen ja rutiinien varassa elämme järjen tasolla.

   Kun järkemme tarttuu Raamatun jakeeseen 1. Joh. 4:19: "Me rakastamme, sillä hän (Jumala) on ensin rakastanut meitä", se olettaa kyseessä olevan vastarakkauden. Kuitenkin Jumala joka on ensin rakastanut, on rakastanut yksipuolisesti. Rakkaus nimittäin on yksipuolista. Nyt mekin rakastamme. Myös meissä rakkaus osoittautuu luonteeltaan yksipuoliseksi, koskapa rakastamme myös niitä, jotka eivät rakasta meitä. Johannes jatkaakin jakeessa 20: "Jos joku sanoo: 'Minä rakastan Jumalaa', mutta vihaa veljeänsä, niin hän on valhettelija".

    Kun ihminen, joka rakastaa, joutuu ymmärtämättö­myyden, loukkauksen tai vääryyden kohteeksi, hän huomaa rakkauden olevan niiden tavoittamattomissa. Rakkaus on yksisuuntaista. Siinä suhteessa se on kuin lämpö, jonka etenemissuunta on aina lämpimästä kyl­mään päin.

   Mitäpä muuta niin ihmeellistä ja ylistettävää rakkau­dessa olisikaan, kuin sen yksipuolisuus! Rakkaus on Jumalasta. Jumala on Rakkaus. Jumalasta oleva rakkaus ei ole reaktio. Se ei ole rajoitettua eikä ehdollista. Se ei etsi omaansa, eikä pyydä vastapalvelusta. Se on riippu­maton, suvereeni ja kuolematon. Vaikka on ylevin, se yltää alimpiinkin paikkoihin. Riippumattomana vasta­rakkaudesta se on voittamaton ja voittaa maailman.

   Kun rakkauden täydellinen voitto Jeesuksessa Kris­tuksessa Golgatan ristillä kirkkaasti ja vastaansanomat­tomasti ilmestyi, ei mitään vastarakkautta ollut. Jeesusta kohtasi vain viha, hyljätyksi tuleminen ja kuolema. Pa­huuden koko raivo oli kohdistunut häneen. Rakkaus osoittautui vihaa voimakkaammaksi. Se oli kuolemaakin väkevämpi.

    Rakautta ei voi kuvata mikään rakkauden ja vastarak­kauden love story. Elämme todeksi rakkauskertomusta - aikakautta, jossa rakkaus ja viha kohtaavat toisensa maailmassa. Missä niiden välinen voimainkoetus ta­pahtuisi, ellei ihmisten välisissä suhteissa? Meillä ei ole mitään perustetta vaatia rakkautta toisilta. Voimme vain joko rakastaa, tai luopua voitosta.

 

 

KUOLEMAN LAHJOMATON SÄÄNTÖ

 

   Ajattelemme, että tiedemiehet eivät pelkää elämän ja kuoleman kysymyksiä. Eivät ainakaan, jos voivat tark­kailla niitä turvallisesti mikroskoopin läpi. Kuitenkin jotkut heistä olettavat, että jonkinlainen kuoleman aja­tuksen vieroksunta on pitänyt heiltä unohduksissa erään jo aikoja sitten löydetyn biologisen ilmiön, joka nyt on taas nostettu esille. Tuo pelottava ilmiö on nimeltään säädelty solukuolema. Sitä tapahtuu jatkuvasti meissä.

   Paavali vertaa seurakuntaa ihmisruumiiseen. Tieto jälkimmäisestä on Paavalin ajoista huimasti lisääntynyt. Säädelty solukuolemakin on keksitty vasta 1900-luvulla. Se edustaa elämän kaikille alueille ulottuvaa Luojan valinnan periaatetta. Sillä on meille vakava hengellinen sanoma.

   Näyttää siltä, että luonto tuottaa soluja tuhlailevasti. Ihmisruumiissakin, sen eri kehitysvaiheissa, niistä on ylituotantoa. Solut erikoistuvat. Toiset kehittyvät her­mosoluiksi, toiset taas lihassoluiksi. Mutta suurin osa soluista kuolee tarpeettomina.

   Soluilla on keskinäinen yhteys. Ne toimivat saamiensa viestien perusteella, kukin oman virkansa puitteissa, koko ruumiin parhaaksi. Solun elämällä on tarkoitus. Ilman tarkoitusta sillä ei ole elämääkään. Tarpeellinen solu saa jatkuvasti toisilta soluilta viestejä: "Elä, elä!" Solu, joka ei ole tarpeellinen, ei saa elämänviestejä. Se tuhoaa nopeasti itsensä.

   Kun solu on kuollut, poistavat toiset solut sen kes­kuudestaan viivyttelemättä. Muuten se aiheuttaisi ruumiissa tulehduksen. Ennen kuin tunti sen kuolemasta on kulunut, tuosta käsittämättömän monimutkaisesta solusta ei ole jälkeäkään elävässä kudoksessa. Sitä on kohdannut peruuttamaton kadotus.

   Säädelty solukuolema on täysin normaali tapahtuma terveessä yksilössä, sanovat tiedemiehet. Mutta se pe­rustuu valintaan. Valitseeko solu ruumiin, vai ruumis solun? Sitä kysymystä biologit saattaisivat pitää filoso­fian alaan kuuluvana.

   Raamattu puhuu ihmisistä, jotka ovat säädetyt elä­mään. He ovat valittuja Kristuksessa. Myös itse he ovat tehneet valinnan iankaikkisen elämän ja kuoleman vä­lillä. Nämä ihmiset ovat seurakuntaruumiin soluja, jotka pysyvät hengenyhteydessä ja Elämän Sanan vaikutus­piirissä. Heidän elämänsä on seurakuntaruumiin raken­tamista yhdessä Jeesuksen kanssa.

   Ne solut, joiden määränä ei ole elämä, valitsevat toi­sin. He haluavat elää itselleen. He eivät koe vastuuta hengellisen alueella. He ovat sisäisesti erillään elävästä seurakuntaruumiista. Niinpä heille ei kuulu se elämän­viesti, mikä pitää yllä seurakunnan ja sen jäsenen hengellisen elämän.

   Jumalan omankin on edelleen suoritettava valintaa. Hänen on valvottava tilaansa. Jos koittaa päivä, jolloin hän ja hengellinen seurakunta eivät koe tarvitsevansa toisiaan, on hengellisen elämän säädetty edellytys kat­kennut.

   Ihminen joka ei enää kykene näkemään hengellistä Kristus-ruumista, loukkaantuu lihallisiin uskovaisiin ja jää sivuun. "Näin soluja, jotka haavoittuivat ja kuolivat kuin taistelukentällä", sanoo solututkija Rita Levi Montalcini. Hän juuri ensimmäisenä löysi säädellyn solukuoleman, joka sitten välillä melkein unohdettiin.

   Tiedemiesten tavoin meilläkin on taipumusta unohtaa, torjua mielestämme, tuo vihollisemme, kuoleman, sää­detty oikeus. Se on voimassa tarpeettomuuden alueella.

   Jos pysyttelemme Kristuksessa, olemme sen elämän osallisuudessa, joka on vastuuta Jumalan seurakunnasta.

 

 

 

TYÖNÄKYJÄ TOISILLE?

 

   Raamattu ei tunne sanaa ”työnäky”. Usein Jumala kui­tenkin antaa ihmiselle näyn työstä, johon tahtoo häntä käyttää. Näky tulee joskus yht'äkkiä siten, että ihminen kokee saavansa yliluonnollisella tavalla viestin tai ke­hotuksen ulkopuoleltaan - Jumalalta. Toisinaan taas näyttää siltä, kuin työnäyssä olisi kyseessä vain henki­lökohtaisten kykyjen ja ympäristön tarpeiden kohdal­leen loksahtaminen. Joskus saattaa työnäky tietysti olla myös pelkästään henkilökohtaisten tarpeiden ja ympä­ristön mahdollisuuksien kohtaamista, mutta sellainen työnäky ei ole tullut Jumalalta.

   Jumala antaa työnäyn suoraan sille ihmiselle, jonka työhön lähettää. Hän ei anna sitä tämän kummille, gu­rulle tai edes puolisolle. Eri asia on, että usein työnäky muotoutuu, täsmentyy ja vahvistuu toisten ihmisten kautta tulevan tiedon ja profetioidenkin vaikutuksesta. Useimmiten työnäky on niin voimakas, että ihminen ei tarvitse sen toteuttamiseen rohkaisua - yllytyksestä pu­humattakaan. Todellisen, Jumalalta tulleen työnäyn saanut kokeekin yleensä enemmän vastustusta, kuin rohkaisua.

   Vaikka Jumala ei anna kenenkään työstä kehotusta tai näkyä jollekin toiselle, jostain tällaisiakin työnäkyjä silti tulee. On ihmisiä, joilla on voimakkaita työnäkyjä lähimmäisilleen. Jossain määrin meillä kaikilla on sel­laisia. Seurakunnan työntekijään varmaan voimakkaimmin kohdistuvat toisten työnäkyjen toteuttamispaineet, jos suostuu ottamaan niitä vastaan. Monet kokevat, että seurakuntaan on palkattu työntekijä toteuttamaan seurakuntalaisten työnäkyjä näiden puolesta. Jos vielä työntekijä kokee velvollisuudekseen ympätä oman työnäkynsä jokaiseen seurakuntalaiseen, saadakseen nämä tukevasti penkeissään istuvat ihmiset liikekannalle, ei ainakaan työnäyn tarjonnasta ole seurakunnassa pulaa.

   Nykyisin puhutaan luonnon monimuotoisuuden säi­lyttämisen tärkeydestä. Monimuotoisuus on rikkautta. Seurakuntakin on rikkaan Isän monimuotoinen luomus. Siinä vallitsee virkojen, armoitusten ja lahjojen runsaus (Lue 1. Kor. 12). Rikkaus on Pyhän Hengen ilmenemis-muotojen ja seurakunnan toimintamuotojen moninaisuudessa. Jumalalta saatu henkilökohtainen työnäky, olipa se tullut millä tavalla tahansa, on yksilöllinen. Jollain tavalla se on erilainen, kuin kenenkään toisen saama työnäky, kuten luonnossa ei ole kahta täysin samanlaista ruohonkortta. Se on kuitenkin sopusoinnussa hengellisen seurakunnan ja Jumalan Sanan kanssa.

   Kuinka voimme säilyttää tai palauttaa seurakunnan luonnollisen ja välttämättömän monimuotoisuuden?

   Tyytykäämme toteuttamaan jokainen omaa, Jumalalta saatua henkilökohtaista työnäkyä, tehtävää tai armoi­tusta aivan itse. On toivotonta yrittää saada muita to­teuttamaan omia näkyjämme. Toisille tarkoitettujen nä­kyjen toteuttamiseen taas emme täysipainoisesti kykene.

   Jos työnäky tulisi kirjallisena, siinä varmaan lukisi: "Ei voi siirtää toiselle".

 

 

OMISTAJAN KUVA RATKAISEE

 

   Fariseukset kysyivät Jeesukselta, oliko hänen mieles­tään luvallista antaa keisarille veroa, vai ei. Jeesus pyysi heitä näyttämään verorahan. He toivat hänelle denarin. Jeesus kysyi: "Kenen kuva ja päällekirjoitus tämä on? He vastasivat: "Keisarin". Silloin Jeesus sanoi heille: "Antakaa siis keisarille, mikä keisarin on ja Jumalalle, mikä Jumalan on." (Lue.Mt 22:15-21, k.1938).

   Meillä Suomessa ei tarvitse pohtia, onko meillä lupa maksaa veroa. Päin vastoin joku voi miettiä, olisiko us­kovaisella lupa mitenkään kiertää veroja. Jos olemme Jeesuksen opetuslapsia, meillä on puhdas omatunto ve­roasioissa. Mutta se ei vielä riitä. Jeesuksen ohje oli kaksiosainen. Hän kehotti myös antamaan Jumalalle sen, mikä Jumalan on. Mitä hän sillä tarkoitti?

   Verorahassa oli keisarin kuva. Niinpä se kuului keisa rille. Siinä, mikä Jumalalle kuuluu on siis Jumalan kuva. "Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi..." (1. Ms. 1:27). Ihmisen on annettava Jumalalle itsensä.

   Vanhan liiton papin uhrilahja oli kokonaisuhri, joka hänen oli uhrattava voitelupäivänänsä Tästä kertoo 3. Ms. 6:20-23, k.1933. Voimme ajatella sen olevan esi­kuva uuden liiton papin kokonaisuhrista. Ihminen luo­vuttaa itsensä ja koko elämänsä Jumalalle, tullessaan uskoon. Se tapahtuu Jeesuksen kautta. Jeesuksessa Kristuksessa on myös syntiinlankeemuksen turmelema Jumalan kuvamme uudistunut, meidän jotka "hän on myös edeltämäärännyt Poikansa kuvan kaltaisiksi" (Rm. 8:29, k .1938.)

   "Tietäkää siis: yksikään teistä ei voi olla minun opetuslapseni, ellei hän luovu kaikesta mitä hänellä on" (Lk. 14:33.)

Luopuminen tässä tarkoittaa omistusoikeuden ja hallin-tavallan luovuttamista. Jumalan omille kuuluu Paavalin toteamus: "Te ette itse omista itseänne" (1. Kor. 6:19).

   Meillä on kuitenkin taipumusta melkeinpä huomaa­mattamme vetää uhriamme pois alttarilta. Teemme kyllä veroilmoituksemme kunniallisesti ja tunnollisesti. Se on oikein, perustuuhan se Jeesuksen kehotukseen. Mutta entä se toinen kehotus? Ajattelemmeko Jeesuksen kan-taneen huolta vain Rooman keisarin kukkarosta? Eikö hän tullut maailmaan ennen kaikkea palauttamaan voimaan Jumalan omistusoikeuden!

   Näemme vaivaa luetellaksemme kaiken tarvittavan veroilmoituksessa. Milloin me teemme listaa Jumalan edessä hänen omistuksistaan meidän elämässämme? Emme kai pelkää sieltä löytyvän jotain, mikä kuuluu Jumalalle, mutta minkä olemmekin pidättäneet itsel­lemme?

   Jeesus esitti kaksi luovutuskehotusta. Kuvittelemmeko riittävän, jos noudatamme niistä toista, mutta jätämme toisen noudattamatta?

 

 

SOVITTAMATTOMAT

 

   Nykyisin puhutaan paljon digitaalitekniikasta. Se on sähköisen viestinnän termi. Digitaalitekniikkaan siirtyi­vät myös TV-lähetykset. Kysymyksessä on informaation siirto numeraalisessa muodossa. Pohjimmiltaan tässä tietokonekielessä on vain kaksi erilaista numeroa: ykkönen ja nolla. Kymmenjärjestelmän sijasta käytössä on siis binaarinen lukujärjestelmä. Digitaalitekniikassa kaikki luvut, kirjaimet ja kuvatkin voidaan ilmaista eri­laisilla ykkösten ja nollien sarjoilla. Sähköistä viestiä välittävässä johtimessa voi ykköstä tarkoittaa se, että virta on päällä ja nollaa se, että virta on poikki. Kuinka yksinkertaista onkaan informaatio, kun se jaetaan pie­nimpiin osiinsa!

   Jos tiede yltäisi kaiken olevaisen alkeisiin, saattaisi se sieltä löytää jotain vastaavaa yksinkertaisuutta. Raa­mattu kuvaa hengellisen todellisuuden sellaisena. Kuten nollia ja ykkösiä ilmaisevalla sähkövirralla on johtimessa vain kaksi vaihtoehtoa, olla päällä tai poikki, samoin Ihmisen valintatilanne Jumalan edessä ehdoton. Jumala sanoi Mooseksen kautta israelilaisille: "Minä otan tänä päivänä taivaan ja maan todistajiksi teitä vastaan, että minä olen pannut sinun eteesi elämän ja kuoleman, siunauksen ja kirouksen. Niin valitse siis elämä..." (5. Ms. 30:19, k.1933). Hengellisesti olemme binaarisessa järjestelmässä, jossa on vain kaksi toisensa poissulkevaa vaihtoehtoa. Kolmatta ei ole.

   Kuinka sitten vuosiakin uskossa ollut ihminen saattaa alkaa kuvitella voivansa tehdä kompromissin hyvän ja pahan, elämän ja kuoleman välillä? Miten voimme kuvitella kauan sitten valitsemamme siunauksen suoje­levan meitä kiroukselta, jota tänään ehdoin tahdoin ve­dämme päällemme?

   Meiltä on unohtunut kompromissin mahdottomuus. Olemme etääntyneet alkuajan yksinkertaisuudesta; idioottivarmasta binaarisesta asetelmasta. Harrastamme sovittelua alueella, mihin Sovitus ei ulotu. Missään kohden Raamatussa ei ole lupausta sovituksesta kahden perimmäisen vastakohdan välillä. Eikö juuri niiden eron varassa ole koko hengellinen todellisuutemme?

   Juopa on vahvistettu taivaan ja helvetin välille. Jos teologimme joskus keksivät jonkin hengellisen alkurä­jähdyksen, voidaan jako kahteen johtaa sieltä asti. Mei­dänkään aikamme ei tarjoa mitään todellista tilaisuutta historialliseen kompromissiin hengellisten vastakohtai­suuksien kesken. Ihmisinä meillä vain on taipumus kaikkina aikoina valitsemisen sijasta selittää.

    Ollako vai eikö olla, kas siinä pulma! Kuinka paljon vähemmän pulmallista elämämme olisikaan, jos suorit­taisimme selkeitä valintoja, sen sijaan, että yritämme valita molemmat toisensa poissulkevista vaihtoehdoista. Jos ykkönen lakkaa erottumasta nollasta digitaalitekniikassa, mitään informaatiota ei enää ole. Jos elämme kompromississa hyvän ja pahan; pyhän ja epäpyhän kanssa, erottamatta niitä toisistaan, ei meissä ole hengellistä elämää.

   Pyhittyminen on erottautumista; rajan avaamista; vastakohtaisuuden tiedostamista.

   Jeesus, suuri Yhdistäjä ja suuri Erottaja on tullut, että meillä olisi elämä.

 

 

KUUNTELE SYDÄMELLÄSI !

 

   Sivistyneeseen keskusteluun liittyy kuuntelemisen taito. Kaikilla ei ole sitä luonnostaan. Useinkaan emme ole kiinnostuneita toisen mielipiteistä. Toinen ihminen voi olla meille tärkeä, mutta vain objektina.

   Vieraantuneina itsestämme, emme pysty samastumaan toiseen. Aito myötäelämisen kyky edellyttää rakkautta. Rakkaus on toki oppimme peruspilareita. Puhumme siitä paljon. Mutta näyttelemme sitä huonosti.

   Suruksemme voimme joutua myöntämään, että mei­dän on opiskeltava toisten ihmisten huomioonottamista - päntättävä sitä, kuin lakia kovaan päähän. Kovuus on kuitenkin sydämessä. Näemme vaivaa vain, estääk­semme sisäisen kylmyytemme paljastumisen käytök­semme kautta. Odotamme ehkä myös, että loppuun­hiottuina, täysinoppineina saamme kerran kympin käy­töksestä päättötodistukseemme.

   Hän, joka lupasi kirjoittaa lakinsa kansansa sydämiin, tahtoo kuitenkin, että myös myötäelämisen kykymme on synnynnäistä. Uudestisyntymisessä olemme herän­neet rakastamaan lähimmäistämme, niin kuin itseämme. Uskovaisella on myötäsyntyinen kyky kokea toisessa ihmisessä "minä".

   Kanssakäymistaitojen opiskelua tärkeämpää on pitää vireillä sydämen ymmärrystä. Silloin emme keskity it­seemme; käytökseemme, keskustelutaitoomme, vaan mielenkiintomme kohdistuu lähimmäiseemme.

    Keskustelemme myös Jumalan kanssa. Siinäkin oma äänemme pyrkii peittämään Jumalan äänen. Pidämme ehkä rukousta omana suorituksenamme - hurskautemme osoituksena. Esitämme tietenkin Jumalalle melkein koko mielitekojemme kirjon. Oletamme ehkä Taivaan Isän vain nyökyttelevän päätään hyväntahtoisesti. Emme aina tosissamme odotakaan hänen käyttävän varsinaista puheenvuoroa.

   Aliarvioimmeko Jumalan halun tai kyvyn aitoon vuoropuheluun? Vai emmekö osaa oikeaa keskustelu­tekniikkaa?

   Suhteessa toiseen ihmiseen samastuminen voittaa vieraantuneisuuden. Kun lakkaamme pitämästä lähim­mäisiämme vain omien pyyteittemme kohteina, opimme kuuntelemaan heitä. Samaa tarvitsemme myös lähesty­essämme Jumalaa.

   Taivaallinen Isämme puhui meille ensin Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Kuulimme ja otimme vastaan sydämen uskolla. Hänkin on luvannut kuulla meitä ja vastata meille. Hän tahtoisi myös kertoa meille omista suunnitelmistaan ja osuudestamme niissä. Itsekeskei­syytemme voi estää meitä kuulemasta häntä.

   Usein Jumala vastaa oikeisiin pyyntöihimme konk­reettisilla teoillaan elämässämme. Teemmekö me hänen tahtonsa suhteen samoin?

   Maltammeko sydämessämme odottaa, kuunnella ja ymmärtää Jumalan vuorosanoja keskustelussa, joka ei rajoitu vain rukoushetkiin?

   Hän ei ehkä vastaa meille hänelle valmiiksi laatimil­lamme repliikeillä. Jumala puhuu omin sanoin, omin ehdoin ja omin tavoin. Armoa on osata kuunnella.

 

 

YHDEN ASIAN MIES

 

   Kun kohtaan sinut tänään, Jumalani, minulla on si­nulle vain yksi asia. Paljon olen niitä sinulle esitellyt uskonelämäni varrella. Tarpeitani olen tehnyt tiettä­väksi; mielihalujani eteesi tuonut; suunnitelmiani saat­tanut tietoosi. Merkillisesti ovat ne nyt kaikki huven­neet; siirtyneet sivuun; syrjäytyneet tärkeimmän tieltä. Kun tulen eteesi tänään, minulla on vain yksi asia: Isä: anna minulle anteeksi!

   Vuosikymmenet olen sinun hyvyyttäsi käyttänyt hy­väkseni. Olen lukenut itseni sinun omiesi joukkoon ikään kuin automaattisesti; silloinkin, kun siitä maksa­masi hinta on ollut tähän maailmaan suunnatuilta sil­miltäni peitossa. Rakkauden tekojasi olen pitänyt itses­täänselvyytenä. Ylläpitoosi olen suhtautunut, kuin olisin maksanut siitä jotain. Lahjojesi jaossa olen ollut kuin ostoksilla. Vähäiset palvelukseni olen tehnyt palkollisen tavoin. Jos valoasi vähän heijastin jo itse loistavani luu­lin.

   Tähän kohtaamiseen et minua pahalla pakottanut. Jo­bin kohtaloa en ole kokemassa. Ei ole minua vaikealla sairaudella lyöty; ei suurilla suruilla. Jos minua jokin satuttaa, niin Sinun hyvyytesi; jos jokin murtaa, niin rakkautesi. Pyhyytesi edessä pysähdyn kuin seinään. Ainako olen vain itseni tähden Sinua lähestynyt; an­teeksikin pyytänyt vain pälkähästä päästäkseni? Itsek­kyyteni olen tuonut Jumalani eteen. Omia etujani ajanut alttarillasi.

   En kai ole antamaasi tehtävää astinlautana käyttänyt; maallisen menestyksen portaiksi pyhiä asioita alentanut; nimeäsi vain nimikristillisyyteni verhoksi vetänyt, en­simmäisiä sijoja etsiessäni, ihmisiltä jotain saadakseni - itseni kaltaisilta?

   Minultahan voi odottaa mitä tahansa, kun puolisoke­ana kompuroin kuopasta kuoppaan. Olisinpa Salomonin tavoin pyytänyt sinulta kuuliaista sydäntä! Silloin vii­sautesi näkyisi elämässäni; valaisisi polkuni, eikä olisi vain ulkolukuna huulillani.

   Tiedät, etten ole halunnut halveksia rakkauttasi, mutta riittämätön on vastaukseni hyvyyteesi ollut. Tarpeissani sinua lähestyin, mutta kiittämisen ajaksi jo etäälle ehdin. Kun tänään kohtaan sinut, asiani ovat käyneet vähiin. Olen yhden asian mies. Nyt en tuo sinulle suunnitelmia tai projekteja. Tyhjin käsin tulen. Kaiken olen heittänyt sivuun yhden asian tieltä: Isä, anna minulle anteeksi!

____

 

 

Comments